Kommentoin erääseen blogiin. Postaus herätti ajatuksia ja palautti mieleen tapahtumia keväältä, joista piti päästä kirjoittamaan. Naputtelin vauhdikkaasti tarinaani ja kun painoin "julkaise", tajusin juuri avanneeni sydämeni ensimmäistä kertaa eron jälkeen.

Ei huolta, kommentti lähti nimettömänä. Mutta silti hävettää, tekisi mieli mennä peiton alle. Tuntuu pahalta. Miten mä nyt silleen.

Ja nyt kun tulin tähän, aikeissani kirjoittaa lisää, avata tarinaani lisää, olenkin sanaton. Menin lukkoon, suojaan, kuoreen, piiloon. Ei se suhde mitään merkinnyt, sanoin ystävälleni muutama päivä sitten, kun otimme aurinkoa rannalla. En mä sitä oikeasti rakastanut, vakuutin.

Pahinta on, etten tiedä varmasti. En edes osaa käsitellä viimeisintä suhdettani ja eroa, vaikka jollain tasolla tahtoisinkin. En muista itkeneeni eron takia ainuttakaan kyyneltä. Joinain iltoina yksin sängyssä olen väkisin rutistanut silmäkulmastani jotain kosteaa, mutta en tunne mitään. Vaikka päätä seinään hakkaisin.

Tai tunnen sittenkin. Tunnen ison, painavan möykyn jossain sisälläni. Välillä rintalastan alla, välillä lähempänä vasenta munuaista tai alavatsalla. Jotenkin arvelen, että se on Se. Se on siellä, mutta en voi oksentaa sitä, en repiä sitä sisältäni. Se ei tottele minua. Se ei halua tulla kuulluksi - ehkä siksi, että jos se tulisi, en välttämättä olisi enää tässä. Se saattaisi viedä minut kokonaan.

Kunpa olisin vielä joskus jotain jollekin. Surullista, juuri tämä ajatus johdatti minut edelliseen suhteeseeni. Ja se johti pahaan, sairaaseen. Ja se johti siihen, että olen nyt turraksi pahoinpidelty. Tai itse itseni pahoinpidellyt, kuten terapeuttini painotti. Mitä jos keskityttäisiin sun virheisiin, mitä sä voisit tehdä toisin, ettei tuo enää toistu?

Ihan kuin en syyttäisi itseäni jo tarpeeksi.

Kaikki hyvin Satamassa,