Painoin aamulla saman kuin eilen. Masennuin jo, mutta sitten otin itsestäni kuvia ja vertasin niitä puolitoista viikkoa sitten otettuihin. Siinä se oli: olen laihtunut. Kiloissa en niinkään, vain hieman (en tarpeeksi, joku päässäni soimaa), mutta kuvassa se näkyi selvästi. Nesteitä, tai jotain kuonaa, on kadonnut valtavasti. Näytän jopa timmiltä, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Elin eilen taas yhden sellaisen täydellisen päivän. Suoritin kaiken juuri niinkuin pitikin. Söin suunnitellusti, luin suunnitellun sivumäärän tulevaa oppimistehtävää varten ja kävin pitkällä, hikisellä lenkillä. Päivä oli kaunis ja minä hymyilin. Illalla, kun olin lukenut viikko sitten aloittamani Ronja Ryövärintyttären loppuun ja pyörittelin peukaloitani tekemisen puutteessa, aloin katsoa jotain typerää tv-sarjaa. Ja silloin se iski: mieletön nälkä, syömisen halu. Sinnittelin tunnin tai pari, sitten iskin hampaani himon vallassa tekemääni tonnikala-kasvis-vokkiin ja päivältä jääneisiin ananaspaloihin.

Kalorit pomppasivat korkeammalle kuin olin alkuunkaan suunnitellut, mutta onneksi silti alle kulutukseni. Tämän suunnittelemattoman tempauksen vuoksi paastoan tänään. Kahvia, teetä, vettä, itsetekemääni sokeritonta jääteetä. On muuten hyvää - kaikki nuo, mutta erityisesti viimeisin.

Ja huomaamattani olen kirjoittanut kolme kappaletta vain syömisistäni, vaikka vannoin, ettei tämä ole pelkkä laihdutusblogi. Koska en halua sairastua enää syömishäiriöön, koska en halua olla se, joka olin joskus. Joka olen.

Paastoan myös toisesta syystä. Näin viime yönä kammottavaa unta eksästäni. Oli niin raskas hengittää herättyäni, ettei olisi tehnyt mieli nousta ollenkaan. Niin todenmukainen, riipivä, paha uni, että jos voisin, en enää koskaan söisi mitään.

Menisinkö tänään rannalle? Enhän näyttänyt aamulla bikinit päällä pahalta ollenkaan.

Satamassa kaikki hyvin,